Minusta piti tulla blogikirjoittaja… No se muoti oli ja meni. Tästäpä voit lukea epäloogisesti lopusta alkuun tätä taivaltani ”blogaajana”.
Olen tehnyt kirjallisuusterapian perusopinnot keväällä 2024. Voi olla, että jossain vaiheessa satsaan kirjoittamiseen ja menen kohti haavettani kirjoittaa jälleen uusi kirja. Edellisestä on aivan liian kauan. Haluaisin kirjoittaa faktaa ja fiktiota yhdistäen kirjan työstäni. Tahtoisin olla oman elämäni Oliver Sacsk. Toisaalta haluaisin jatkaa opintoja ja olla jonain päivänä myös kirjallisuusterapeutti. Luovuus lisää voimavarojani!
Näin olleen tekstiä tänne syntyy… ehkä?
Kujanpäässä valoa….
Taas sama päivittely kuin aiemmat kolmevuotta. Lupauksia, että kirjoittaisin näille sivuille elämästä, työstä ja työelämästä. Höpölöpö…Nyt se on vaan hyväksyttävä, että en minä riitä. Autismikäypähoitotyö oli tosi kova homma: Niin kova, että minä joka harvoin kadun mitään, niin KADUN, että ikinä suostuin. Tilastollisten menetelmien osaaminen ei riitä, kielitaito ei riitä, aika ei riitä… Sellaista on riittämättömyys. Edelleen on kuitenkin vahva merkityksellisyyden kokemus. Se mitä tehtiin ja aikaan saatiin on merkityksellistä. Nyt kirjoitan autismiartikkelia kirjaan ja ehkä taas jotain toistakin kirjaa autismikirjon henkilöiden terapiasta, joten nämä riittää. Joten jälleen jätän tämän ”oman kirjan” ja totean, että ehkä jonain päivänä vielä… Kirjalla on jo nimikin ”Kujanpäässä valoa: Terapeutin matkassa umpikujissa ja kiitoradalla”.
Lupauksia uudelle vuodelle…
Aloittelen blogia ”Kujanpäässä valoa” heti vuoden 2020 alussa. Tässä blogissa on tarkoitus tarkastella mielen hyvinvointia ja mielen kuntouttamista hyvin käytännön läheisesti ja arkisesti, mutta vahvalla teoriapohjalla pohjustellen. Lupasin tätä jo v. 2019 alussa, mutta jonnekin koko vuosi valui. Kohtaamisiin, koulutuksiin, asiakkaiden ahdistusten ansoihin. Paljon terapiassa tehtiin. Ahdistusta ei otettu pois, mutta sen ja monen muun haastavan tunteen kanssa harjoittelimme elämään. Niin jatkuu työ myös v. 2020.
En kirjoittanut v. 2019 enkä v 2020… Enkä lupaa ehtiä v. 2021. Vaan lupaan olla aito oma itseni ja todeta, että eletään hetki ja nautitaan minuutti. Mitäpä noita kirjoittamaan. Instagrammista voit seurata Ajatuskuja nimistä tiliäni. Sitä minä päivittelen ja sieltä aito, oman näköinen maailmani on nähtävissä. Yhdistän työn, vapaa-ajan, perheen, harrastukset, kiinnostukset ja kaiken samalle tilille. En ole ”terapeutti” jossain roolissa, vaan Sari kaikissa eri rooleissani. Tsekkaapa sieltä.
Vuorotteluvapaastani olen kirjoittanut seuraavaa:
4.8. 2014 Nyt se on loppunut! Vuosi vierähti jotenkin jonnekin taas kerran. Nyt olen uuden alussa. Olen ”yrittäjä” ja ammatinharjoittaja. Aikamoista yrittämistähän tamä on. Nyt yritän oppia arkirytmiin ja kalenterin hallintaan. Yritän opetella laskuttamista, verotusta, arvonlisäveroja ja Kelan kuvioita… Olen todellinen yrittäjä. Toivottavasti jonain päivänä vielä myös osaaja. Vuorotteluvapaa on siis ohi. Mitenkähän se olisi kuulunut ”viettää”? Nyt ainakin haluan töihin ja koen intoa ja riemua. Samalla pelkään uuden edessä. Rohkeasti vaan!, sanon itselleni!
Sinulle joka olet kiinnostunut aatoksistani ja vuorotteluvapaasta on alla kattava vuoden mittainen kooste.Pohdiskelen vuorotteluvapaallani erilaisia arjen ilmiöitä. Minulla on ollut aikaa ja aikaa… pohtia ja ihmetellä. Niistä kaikista ihmettelyistä olen koonnyt tekstiä…
”Vuorotellen vuorotellen”
On kesäloma. Lapsilla on loma ja vuorotteluvapaalaisellakin alkoi nyt LOMA! Jotenkin erikoista on se, että koen nyt olevani lomalla minäkin. Enää parikuukautta vuorotteluvapaata jäljellä ja sitten hyppy uuteen. Toivottavasti ei tule pellehyppy, vaan harkittu ja osattu pomppu. Ajatuskujalle lähden, mutta ensin lomailen ja kerään hyvää virtaa ottaa vastaan asiakkaita elämän tarinoineen, tavoitteineen, suruineen ja vahvuuksineen.
Olen luottavaisin mielin ja uskon kykyyni pysähtyä asiakkaan; lapsen, nuoren tai aikuisen äärelle. Olen ihan kohta siihen valmis. Uin ensin vähän, syön mansikoita ja mökkeilen. Perustan kasvimaan, kasvatan porkkanaa, mansikkaa, hernettä ja kukkia. Sitten siivoan mullat kynsien alta ja aloitan työt. Elokuu! Kohta se on!
Alla aiempaa pohdintaa vuorotteluvapaani erivaiheista:
Pääsiäiseen sopinee lilan sävy… On pääsiäisen aika. Minä koen jääväni lomalle. Lomalle siis vapaaltani, paradoksi. Kylläpä onkin ollut viimepäivät kiireisiä, kuin töissä olisi. Hakemuksia, anomuksia, mainoksia, kokouksia eli pienyrittäjän arkea. Liityin myös FB.n, jota vastaan olen väittänyt vuosia. Traumapsykoterapiaryhmän kautta sinne jotenkin tulin imaistuksi. Tytär oli ensimmäinen joka pyysi kaverikseen! Siitä iloitsen! Hyväksyin pynnön ja pyytelin itselleni kavereita. Jo on aikoihin eletty. Pyydän ystäviä virtuaalisesti olemaan mun kaa!!! Tätä pitää sulatella kuin pääsiäisen lammasateriaa.
Pääsisäisaika laittaa runoilemaan A-M Kaskisen sanoin:
Miksi et uskaltaisi muutosta kaivata?
Miksi et voimaa saisi esteitä raivata?
Miksi et yrittäisi? Kaikki on valmista.
Vaikka työ kesken jäisi, aina on toivoa.
Vaella aamuun uuteen, vielä on hämärää.
Katsele tulevaisuuteen, vaikka se usvaan jää.
Höyhen ja kiven kovuus. Kaikki on sinussa.
Hentonen uskon hiven voi siirtää vuoria.
Ja toinen pääsisäisen, uuden alun, voiman ja muutoksen runo:
Tänään on aika liikkeelle lähteä, avata maailmoita.
Tänään on aika seurata tähteä, poimia tarinoita.
Tänään on aika astua uuteen, tuulien antaa viedä,
lahteä matkalle mahdottomuuteen, vaikka et suuntaa tiedä.
Tänään on aika kuunnella tässä viestejä aikojen takaa,
vaeltaa illassa hämärtyvässä yhdessä unelmat jakaa.
Tänään on hetkesi suurenmoinen. Taivas nyt värejään tuhlaa.
Tietäsi kulje ei kukaan toinen. Aika on viettää juhlaa!
Hyvää Pääsiäistä!
Aiemmin kirjoitettua….
Maaliskuussa 2014: Enää puolet jäljellä. Olenko hyvin ”suorittanut” vapaani? Mitä olen tehnyt? Mitä olisi pitänyt tehdä? Mitä luulin tekeväni? Ainakin olen tänä aamuna klo 10.00 lisännyt puita kylpytynnyriin jota lämmittelen ystäviäni varten. Olen kävellyt neljän pikkutytön kanssa koulutien ja kuunnellut heidän kuulumisiaan. Juonut monta kuppia kahvia. Olo on kuin olisi jatkuvasti mökillä. Mökillä aina aika pysähtyy ja ajan määrä muuttuu, ”enenee”. Ja radio on seuralaisena.
Tällä viikolla keskiviikkona ja torstaina sain olla apuna koulussa kun eppuluokkalaiset uivat. Siellä näin millaista on, kun opetetaan opetussuunnitelmaa enemmän kuin oppilaita. Mielenkiintoista katseltavaa. Onkohan opetussuunnitelmasta poistettu positiivinen vahvistaminen? Mietin, että ”naksuttamalla” saisi eppuluokkalaisen ihmetekoihin. Sitä kannattaisi hyödyntää! Luokan oma opettaja tämän kyllä osaa, mutta nyt me olimme katselijoina. Ihanaa olla ”vähän opena”. Vilkkaat pojat (tytötkin) ovat kyllä superhieno haaste aikuiselle! Miten ihmeessä yksi opettaja pystyy taipumaan 23 ekaluokkalaisen lapsen tarpeisiin? Hämmentävä taito!
Eilen oli vanhempainilta, jossa oli puhujana Matti Rimpelä, THL dosentti, tohtori ja ”kriittinen unilukkari” niin kuin jossain hänestä on mainittu. Ihan pakko on kompata hänen ajatuksiaan yhtenäisestä koulupäivästä, perheministeristä ja lasten psykososiaalisen hyvinvoinnin haasteista tässä ajassa! ”Aikuisen pitää muuttua, jotta lapsen hyvinvointi paranee”, hän sanoi. Kasvatusvuorovaikutus on se, johon voidaan vaikuttaa! Tämän allekirjoitan, päälleviivaan ja huutomerkkaan. Lisäksi erityisesti havahduin siihen, että kypsyys aikuiseksi on siirtynyt myöhemmäksi. Että lapsi tarvitsee pidempään tukea kuin aikaisemmin. Aikuisen on saatettava lasta!
Hyvinvointioppimisesta hän myös puhui. Arvostan koko sanaa! Teen paljon työtä pahoinvoinnin parissa. Opetan pois pahoinvoinnista 10-20 terapiakertaa. Toden totta; hyvinvointia pitää opettaa yhtä monta kertaa! Mitä se hyvinvointioppiminen sitten on? Rimpelän mukaan: puhumista, vuorovaikutusta ja sosiaalista kompetenssia. Hyvinvointioppiminen on lisäksi tottumuksia: rytmi, ajankäyttö, ruokailu, uni, liikkuminen ja rentiutuminen. Hyvinvointioppiminen on oppimaan oppimista ja kehon sekä mielen viestien havaitsemista ja sanoittamista. Rimpelän mukaan nimen omaan poikien ja miesten on hyvä enenevässä määrin saada oppia tähän itsehavainnointiin, sanottamiseen! Otan kopin.
Rimpelä siteerasi toista suurta osaajaa Liisa Keltinkangas-Järvistä: Hyvä käytös ei ole yksilöllinen taito. Hyvän käytöksen sisältö sanellaan ulkopuolelta (joillain jopa kehomuistista). Ulkoinen kontrolli säätelee ja säännöstelee hyvää käytöstä. Ajatus, jota mieluusti jään lisää ajattelemaan!
Luin uskonnonkokeisiin poikani kanssa. Mitä siitä opin? Vuorisaarnan opetuksia: ”Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” Mietin, mitä siinä sanotaan: Mieti ensin omia tekemisiäsi ja munauksiasi kriittisesti ja ole sitten vasta arvostelemassa muita. On vaikea: Helpostihan sitä näkee viat muissa. Hyvä vertaus! ja toinen mikä kolahti: ” Älkää huolehtiko huomispäivästä. Se pitää kyllä itsestään huolen”. Älyttömän hyvä saarnata tästä! Eikös tässä ole jotain mindfullnesia ja läsnäoloa tässä hetkessä.?
Väliin yritysajatuksia…. vuorisaarnasta jalat maahan ja tähän arkeen: Nyt kun ”yritykseni” on kaupparekisterissä, niin johan on alkanut soittelu! Miten Ajatuskujan mainonta ja markkinointi on hoidossa? , yksi kysyi. Hänelle huomasin sanovani, että markkinoinnista vastaava henkilö on heinäkuun loppuun saakka vuorotteluvapaalla. Soitelkoon sitten uudelleen.
Eilen soitteli joku, joka halusi tehdä ilmaiseksi alkavalle yritykselle www-sivut opinnäytteenään. Voihan hitsi! Näiden vääntäminen on ollut omilla taidoillani ydinfysiikkaa ja nyt joku tarjoutuisi ne tekemään. Ylpeänä sanoin, olen ne jo itse tehnyt ja kiittelin (itseäni).
Arvonlisäverosta en ymmärrä mitään. Juttelin verottajan kanssa, joka ihmetteli, että miten jo nyt hoidan näitä yritysasioita, kun vasta elokuussa aloitan. Hän oli asiallinen ja hieman kuivakka, virkamiesmäinen. Keskustelun kuluessa hän suli ja nauroi hymisevästi tietämättömyydelleni. Sanoin hänelle, että laitapa niihin parereihin asiat niin kuin parhaaksi näet omalla ammattitaidollasi ja minä hoitelen asikkaat sitten omalla ammattitaidollani. Vapaat kädet osaajille. Mokaamisen palkoa ei ole. En näistä nolostu, joten nyt vain päin alvia!
Aluehallintovirastoa varten hain itsestäni rikosrekisteriotteen. En ole murhannut enkä tappanut ketään. Sinne ei ollut kirjattuna pysäköintivirheitä. Eikä sitäkään kun Urjalassa ajoin ylinopeutta. Siitäkin huomautettiin vain miestäni. (Hänen nimissään oli auto, jolla ajoin.) Puhtaat on paperit ja se kohta meni AVI.ssa läpi.
Matkustin Ouluun kouluttautumaan 5 tuntia linja-autossa. Seuranani oli särisevä, jakuvasti kanavia etsivä radio. Pelkkää suhinaa. Mielestäni siinä on metaforan aineksia työelämään ja arkikiireeseen. Jotain samanlaista suhinaa on silloinkin: vaikka kanavat olisivat selvillä, niin on hetkiä, jolloin vain suhisee.
Olen vuorotteluvapaalla. Ihmettelen työtä ja työnimua. Ihmettelen työn arvostusta ja epätasaisesti jakautuvaa työn määrää Suomessa. Minulla on nyt aikaa pysähtyä ihmettelemään.
Olen uimahallissa, minulla on nyt aikaa. Istun saunassa omassa rauhassani, keskellä päivää, kiireettä. Saunaan tulee 75-vuotias. Hän kertoo ikänsä, siksi tiedän. En kerro omaani –en koe sitä merkitykselliseksi. 75-vuotias kertoo kiireestään. Hänellä on kova kiire omenoiden vuoksi. Hänellä on niin kova kiire, ettei hän meinannut ehtiä suorittamaan tätä pakollista uintia. Kursivoin nuo sanat, koska juuri niitä sanoja itse olen lähtenyt karkuun. Nyt ne sai minut kiinni siellä saunarauhassani.
Mitä varten ihmiset käyvät töissä? Minä en käynyt, minä olin ja elin töissä. Mietin oppisinkohan minä käymään töissä. Kun siellä 20-vuotta olin ja elin, niin meinasin siihen hukkua. Jos vaan jatkossa kävisi töissä, ei hukkuisi, jäisi pinnalle. Mitenkähän sitä oppisi?
Lapset sanovat,että on aika kamalaa, että äiti on kotona. Sitten he sanovat, että on ihanaa ruokaa kun äiti on kotona. Tai on ihanaa kun luetaan kokeisiin yhdessä ja minulla on paljon aikaa auttaa… Elikkä ollako vai eikö olla? Ei ole minun dilemma, nuorten on.
Heitän ammattikeikan vapaana, erilaisesta roolista kuin työssäni: jotenkin harrastaen ja ilolla innostustani jakaen. Ja saa palautetta, että pitäisi olla vakavampi, teoreettisempi. Olin liian persoonallinen ja oma itseni. Enpä ole sellaistakaan palautetta kuullut. Tämän päivän työssä on arvokasta siis olla vähän tiukka, kuivakka, kireä ja ennen kaikkea kuivassa faktassa. Onkohan jotenkin uhkaavaa tämä vapaus?
Kävelen neljän eppuluokkalaisen kanssa koulutietä päivittäin. Minulla on rooli ”koulubussina”. Arvostan sitä roolia. Itse on itseään arvostettava koulubussina. Ja mitä matkalla olen oppinut. Ihania lasten juttuja: Sitä, että pieni pelkää liikennettä, myöhästymistä, uusia opettajia. Ja mitä aikuisista? Aikuiset huutavat lapsille. Kuulen monena aamuna, kuinka kiireinen aikuinen huutaa näille taapertajille missä kohti tietä pitäisi kävellä ja miten, ettei vaan asettuisi pyöräilevän aikuisen kovan vauhdin eteen. Huutavia aikuisia, toki nolostuvia sitten kun huomaavat aikuisen lasten joukossa. Näitäkin lapsi saa matkallaan pelätä. Missä on ohjaava ja opettava puhe? Meitä koulubussiaikuisia on muutama. Minä tervehdin heitä kuin karavaanarit heimolaisiaan kesäkadulla! Samaa heimoa!
Arvot; mikä on arvokasta, jos painaa 20-vuotta ympäri Suomea kiertäen haasteesta toiseen ohjaten, kouluttaen, ”auttaen”, tukien. Voi olla, että ylevät ovat auttajan arvot. Onkohan ne omien arvojeni mukaiset? Perhe, läheiset, terveys, koti, henkinen ulottuvuus. Ne minä tunnistan arvoikseni ja kuljen työn arvo edellä. Eipä vienyt kauaakaan, puolet eletystä elämästäni, oivaltaa, että vääristynyttä on.
Ei ole rahaa. Se on hieno oppi. Nyt oikeasti on mietittävä mihin tämä vuorottelukorvaus riittää. Mihin ihmeeseen minä tarttisin niitä uusia kenkiä? Minä sovitin niitä ja oikein istuivat jalkaan hyvin, kauniit olivat. Laitoin ostoskoriin ja sitten takaisin hyllyyn. Ei ole rahaa ja mihin minä niitä nyt tarttisin?
Ei se raha onnelliseksi tee, eipä. Eipä sen vähäisyyskään. Puuro on hyvää ruokaa ja sämpylät voi tehdä niistä jyvistä, jotka lojuivat vetolaatikoissa, kun minä vedin trollia hotellista toiseen. Nyt on aikaa tervehtiä lojuneita ryynejä ja omaa jauhopeukaloaan. Ollaan moikattu jo monesti!
Vuorotellen….
Nyt on aikaa laittaa kamaa kirpparille myyntiin. Nyt on aikaa leipoa. Nyt on aikaa tehdä terveellistä ruokaa perunasta, porkkanasta kuorien. Nyt on aikaa ottaa lapset mukaan kotitöihin. Tämä on kyllä erikoisesti päälaellaan tämä ihmisen elo. Hamstrataan kamaa kiireessä. Ostetaan ruoat eineksinä ja puolivalmisteina kiireessä. Tehdään itse kiireen keskellä kiireessä kiireesti, koska on jo kiire vapaa-aikaan ja pikku taukoonkin, omaan aikaa.
Mitä on oma aika? Kenen aikaa tässä eletään, jos ei omaa aikaa. Ihmiset haikailevat omaa aikaa. Lapset nukkumaan, vapaa-päivä, lenkki, kuntosalitreeni ja kaikki tämä oman ajan nimissä. Onko meillä omaa aikaa vai yhteistä aikaa? Greenvitsin aikaa tässä elellään.
En ole parempi ihminen, ihanampi äiti, kun jätin työn ja jäin kotiin. Itselleni olen ystävällinen. Itsekäs varmaan rumalla sanalla sanottuna. Mutta iloisempi olen. Minusta löytyy vanhat (huonot) vitsit, naurun aika ja vapaus. Sen menetin jossain työnpaineessa. Persoonaani (osan) siis kadotin ja taas se on takaisin.
Joku töissä sanoi, että poisjääntini on menetys. Luulenpa, että työssä pysyminen uupuneena, loppuun palaneena, samoja värssyjä puhuvanapäänä olisi menetys. Voitto on työnantajalle, kun saa taloon uutta virtaa, innostusta ja uusia tuulia, innovaatioita ja flowta.
Oman yrityksen perustamisessa on vaikeinta keksiä nimi sille kaikelle, mitä haluaisi edustaa. Ajattelin ensin, että hyvä nimi olisi ”mieli ala!”. Sehän kertoisi siitä aktiivisesta roolista, joka mielellä on meitä ohjata. Se kertoisi työotteestani saada mielemme aktiiviseksi toimijaksi, tutuksemme ja tähän hetkeen. No melkein sama oli jo käytössä ja kielenhuolto herjasi vireellisestä kieliasusta… Jätin sen. Keksin uuden ”ajatuksen voima”. Nyt olin tyytyväinen. Olen ajatusten kannattaja. Niissä todella on voimaa ohjata tunteitamme, tekojamme ja asennettamme kohtaamiimme hyviin ja pahoihin. Googletin sen. Tarkoitatko parapsykologiaa? kysyi Google. Siihen karahti sekin nimi. Sitten keksin nimekseni ”tunnekuja”. Omasta sukunimestäni sen kujan viritin ja tunteistakin niin kovin tykkään työssäni. Seuraaviksi tuomareiksi asettuivat lapseni. ” Sehän on kuin päiväkodissa. Mennään sellaista putkea pitkin ja pitää tunnistaa iloinen ja surullinen naama.” Siihen loppui sen nimen tarina. Nyt kuljetan ajatuskuja nimistä ”toiminimeä” ja katsotaan mihin se karahtaa. Patentti ja rekisterihallitus varmaan keksii siihen jotain punaisella palautteella.(Helmikuussa 2014 läpi meni ensin nimellä AJANSKUJA, kun käsialastani ei saa mitään selvää. Korjausehdotusten ja oikaisuvaatimusten jölkeen maaliskuussa 2014 Ajatuskuja on olemassa.)
Tyttäreni sanoi, kun kerroin jääväni vuorottelemaan, että siivoatko koko ajan. Oikeassa hän oli. Olen toki kotiakin siivonnut ja turhaa pois raivannut, mutta. Ennen kaikkea sen olen tehnyt mielelleni, pääni sisällölle, ajatuksilleni. Olen siivonnut turhia, vanhoja, vääristyneitä ja kuluttavia sotkuja/ajatuksia pois. Työtä on vielä jäljellä.
En ole koskaan huomannut vuodenaikoja kuin nyt. No ehkä silloin äitiyslomillanikin on ollut vuodenajat, mutta eipä muulloin. Nyt näen lehtien värejä, tunnen ilman kosteutta ja muutoksia. Näen valoja ja pimeää. Erotan vesisateen ja lumihiutaleet. Mietin, puuttuuko tällainen tilanteessa eläminen ja läsnäolo kokonaan silloin, kun paahtaa tukka huurussa ja aivot täynnä.
Velvollisuuden tunne? Nyt kun mulla on aikaa, niin mitä kaikkea pitäisikään tehdä velvollisuuden tunteesta? Pitäisi käydä mökkinaapureita tervehtimässä. Pitäisi olla yhteydessä sukulaisiin, joita en ole pitkään aikaan tavannut. Pitäisi käydä sairaalassa ilahduttamassa siellä olevaa läheistä. Pitäisi! Kuka minua ohjaa? Ohjaaja nimeltä velvollisuuden tunne on toimestani ajettu pelistä pois. Sen kanssa en ala oleen! Onkohan mut jotenkin huonosti kasvatettu kun tuolla tunteella on piutpaut merkitys. Vai onkohan se ihan piut paut, kun nytkin sitä kirjoittelen, että pitäisikö sittenkin?
On tämä kotona olo tosi tylsääkin. Eilen olin koko päivä kuin talviunessa. Uupuneena, väsyneenä, tylsistyneenä ja en jaksa. Miten sitä voi väsyä, kun ei tee mitään? Taitaakin olla niin, että tarvitsen päiväohjelman näihin tyhjiin päiviin. Lappu ohjaa toimimaan, mutta sitten taas on se vastustajani edessä, suorittaminen.
Nyt on muotia tämä hidasta elämää –tyyli. Se on oma tuotemerkkinsäkin.. 13 000 kävijää on eksyyntynyt FB sivustollekin, jossa julistetaan hidastamisen puolesta. Toisaalta vanha juttu. Vuonna 2007 jo ”keksitty”. Minä mietiskelen, että taisi olla jo 1800-luvulla keksitty ja eletty. Nyt kone tiskaa tiskimme, toinen pesee pyykkimme, yksi vispaa taikinan ja hampaitakaan ei tartte pestä kättä juurikaan heilutellen, kone hoitaa. Ei tartte kantaa puita uuniin, vaan siinähän tuo nappia painellen ja nupista vääntäen lämpiää hella ja levyt. Kova on kiire silti. Mitäs tää elo oli silloin kun nuo tehtiin ilman koneita? Niin ei tiskattu, nuoltiin puhtaaksi. Vaatteet ommeltiin itse. Pimeässä pirtissä kudottiin ja paikattiin. On kyllä erilaista. Nyt on ”hidasta elämää” ja ”haahuile” muodissa! Downshifting ja downshiftaus on leppoistamista. Minä leppoistan!
”Vuorottelen”
Nyt on ollut aikaa lisätä liikuntaa, vähentää autoilua. Nyt on ollut aikaa ihmissuhteille. On aikaa käsillä tekemiselle, kierrättämiselle, leipomiseen ja ruoanlaittoon. On aikaa lukea lehdet kirjastossa. On hieno pakko kuluttaa vähemmän ja tehdä itse enemmän! Tänään (22.11. 2013) juuri uutisoitiin, että vuorotteluvapaalle pääsee vasta 17 vuoden työuran jälkeen. Huono ajatus. Vuorotteluvapaamahdollisuus on yhteiskunnallisesti viisas satsaus työssä jaksamiselle!
Polulta poikkeamisen taito kirjassa Leila Simonen kirjoittaa: ” Nainen lähtee työstä, mutta työ ei lähde naisesta.” Hieno ajatus! Kokoajan minäkin tässä leppoistan ja teen työtä samalla. Toisaalta, ”jos en nyt kylvä ja kynnä, niin turha on odotella satoa”, sitten kun työhön aion palata.
Mihin työhön olen palaamassa? Tuttuun ja turvalliseen vai uuteen ja epävarmaan? Missä työssä voin olla luova, innostunut ja iloinen itseni? Missä koen itseni arvokkaaksi, en asiantuntijana, vaan ihan itsenäni. Tahdon jatkossa tehdä toisenlaista ja monenlaista. Missähän sellainen työpaikka olisi? Pitäisiköhän se tehdä itse? Tekisin sitten mitä kiinnostaa, en sitä mitä pitää tehdä.
Tänään en tee mitään! Harjoittelen hitautta ilman syyllisyyttä!
Vaihtui vuosi 2014… jatkan kirjoittelua heinäkuun loppuun saakka tästä teemasta…
Pakottamattomuus. Ei ole pakko tehdä mitään. Toisaalta pieni pakko ohjaa saamaan jotain aikaiseksi. Pitääkö saada jotain aikaiseksi? Taas olen suorittamisen temantiikassa. Olen lukenut paljon läsnäolosta, leppoistamisesta, työnilosta, muutoksista… Tässä poimintojani muiden hyvistä oivalluksista:
”Ajanpuute on myytti, jota ihminen käyttää suojatakseen itseään itseltään.”
”Henkilön luonne on kuin viinin. Kehittyy vasta kun se on ollut lepäämässä.”
” Suurin este todelliselle elämälle on odottaa huomista, mutta menettää tämä päivä.”
”Elämä on matka, jossa on uskallettava luopua entisestä, jotta voi astua uuteen.”
”Matkusta oman persoonan juurille kaikkien haavojen ja kipeiden kokemusten aiheuttamien tunteiden läpi. Ymmärrä tunteiden alkuperä, tunne tunteet ja ilmaise ne. Tuliaisena oma persoona.”
”Voidakseen olla läsnä on oltava sinut itsensä kanssa.”
”Kun sisäinen turvallisuus lisääntyy, ulkoisen turvan tarve vähenee.”
Muutoksessa pelottaa se, ettei etukäteen saa minkäänlaisia takeita siitä, että on oikealla tiellä. Muutosta ei voi hallita, siihen voi vain osallistua. On oltava sisäinen pakko, joka ajaa maastoon, jossa ei ole jälanjälkiä.”
”Jossain vaiheessa on opittava luottamaan siihen, että elämä kantaa. Mitä enemmän luottaa, sitä enemmän alkaa muistuttaa lasta. Lapsi heittäytyy suin päin elämään eikä kysele, onko elämä turvallista vai ei. ”
” Mitä muutos on muuta kuin luovuttamista, irtilaskemista ja hullun lailla heittäytymistä.”
” Ihminen on niin arvokas olento, että hän saa vastata itse tekemisistään. Ihminen on toimija, subjekti, oman elämänsä luoja. Kaikki me olemme sankareita, joka ikinen meistä -varsinkin ne, jotka pelkäävät.”
”Ei voi olla matkalla, jos ei suostu mistään lähtemään. Ei voi saada mitään uutta, jos ei suostu vanhaa jättämään.”
Tommy Hellsten (2005): Muutos.
Tommy Hellsten ( 2013): Oivalluksen kynnyksellä.
Owe Wikström: Läsnäolon taito.
Sellaista pohdin kuin perheaika. Kuinka kauan lapset ja vanhemmat ovat yhdessä päivän aikana. Kuinka pitkiä kohtaamisia heillä on arkipäivässä. Puhutaan siitä, että lapsilla on liikaa ruutuaikaa. Kaksi tuntia päivässä tv.tä, tietokonetta, somea jne. Kuinka kauan kohdataan isän, äidin ja sisarusten kanssa. Se on 20 minuuttia, niillä jotka syövät päivällisen yhdessä, samaan aikaan ja samassa pöydässä. Mikäli kukaan edes syö kahtakymmentäminuuttia… Eipä ole ihme, että monilla lapsilla on valtava huomatuksi tulemisen tarve ja NÄLKÄ!
Vuoden alun paras oivallukseni on ollut uida aikaa ei matkaa! Mielettämän merkityksellinen muutos. Uimahallissa käynti saa aivat uuden ulottuvuuden tavalla ajatella toisin. Siinä minä mennä sutkutan hitaasti ja radat tukkien kun uin aikaa, en matkaa! Menkää vaan kiireisemmät ohi!
Tänään olen ihan Zen. Etsiskelen kadonnutta mielenrauhaa.
Nyt tulen onnelliseksi kylpytynnyristä. Palju täynnä ihmisenlämpöistä vettä. Ympärillä räiskivät ilotulitusraketit. Jumalallisen juhlallisesti siirryin tähän vuoteen. Voi kunpa kehomuistiin jäisi tästä pitkäkestoinen jälki. Jälki, joka lämmittäisi kun rapaa lentää, olen myrskyn silmässä tai tunteet jäädytettyinä. Kehomuisti tuottaisi silloin hoitavan intervention.
Nuorin lapsistani totesi joululomalla: Miten sinä äiti voit olla noin onnellinen? -Mykistävää!
29.1. 2014 on kirjoitettava siitä, kun viikko sitten entisen syöpäsairaan lapseni keuhkokuvasta löytyi ” 2 mm kokoinen löydös”. Viikko tässä vierähti suunnitellen uutta tulevaa: Millaista on elää uudestaa syöpä nyt kouluikäisen lapsen kanssa? Niin valmis olin kuulemaan kasvaimesta ja etäpesäkkeestä… niin valmis, etten itseäni myönteisesti ajattelavaksi edes enää tunnistanut. Tämän aamun CT.stä lapsi sanoi, että varjoaine tuntui punaiselta ja kaikki oli pimeää. Nyt tuntuu aurinkoiselta ja kaikki on taas valoisaa: terve!
Olen oppinut syövän varjossa, lapsen opettamana oikeasti hetkessä elämisen. En ole oppinut mindfullness kirjoista enkä HOT terapiasta hyväksyntää ja omistautumista, vaan tämän pienen lapsen opettamana. Nytkin hän sanoi, että tiesihän hän koko ajan, ettei ole mitään vakavaa, vain kalanruoto se siellä kuvassa näkyi. Sellaisen kun kerran hän on nielaissut! Vain aikuinen voi ajatella monimutkaisemmin yksinkertaisia asioita!
Nyt on taas tulevaisuus takaisin!
Marja- Liisa Mankkan kirjasta Työnilo saan potkua miettiä psykologisen pääoman käsitettä. Itseluottamus, toiveikkuus, optimismi ja sitkeys… Onko työntekijällä nämä? Tällä pääomalla ja myönteisyydellä mennään hyvinkin pitkälle työelämässä. Lisäksi tarvitaan vielä uteliaisuus, avoimuus, ystävällisyys ja aitous. Ehkä vielä ripaus itsetehokkuutta ja työn mielekkyyden kokemusta, niin hyvä on keitos!
Työniloon on myös muita mausteita, Mankaa lainatakseni: osaaminen, innostuneisuus, luovuus, sitoutuminen, intohimo, ahkeruus, hyvä huumori… Ja vielä jos ympärillä on innostava johtajuus, joka mahdollistaa itsenäisen päätöksenteon, mahdollisuuden vaikuttaa, itsenäisyyden, niin leppoisa työntekö on mahdollista ja haastavakin työ sujuu. Mielestäni kaikki tuo on ollut kunnossa. Silti hyppäsin kyydistä pois.. hulluko olen? Työ on mielekästä ja merkityksellistä. Oli sitä aiemmin ja on jatkossakin.
Aikaa katsoa Olympialaisia: Halfpipe, Curling, Slopestyle… Olen määrännyt itseni nyt sairaslomalle. EN voi kuin katsella telkkaria ja huilata. Työelämässä olin sairauslomalla vain kerran 20-vuoden aikana kun meni ääni. Nyt olen sairaslomalla kun ei käänny pää. Pitää tuijottaa vain eteenpäin. Olympialaisissa joku siivoaa lattiaa, jotta joku kiekko menisi siniseen keskustaan ja sitten on paippi, droppi ja gäppi, bonkki, flippi ja tietysti fronttiseiska. Määrään itselleni sairaslomaa siis ainakin vielä täksi päiväksi.
Tänään lauloi kevään linnut. Tippui räystäät ja näkyi asvaltti. Tänään tuntui keväältä. Olen vuorotteluvapaan puolivälissä. Kävin neuvotteluja toimitiloista. Reflektoin toista alkavaa yrittäjää. Kevät on uuden alkua, syntyä hiirenkorville. Kevät on uuden mahdollisuus, kehittymisen paikka ja nyt on päätettävä luottaa siihen, että pärjään.
On vaan pirun vaikeita nuo kaavakeasiat: AVI, ennakonperintärekisteri, verotus ja ALV, YEL. Tilasin juuri itsestäni rikosrekisteriotteen. Enkä yhtään ymmärrä mikä on myyntireskontra. Mutta eipä mene kauakaan kun ymmärrän. Sitä ymmärryksen syttymistä jään odottelemaan. Eipä kylläkään ole ihan osaamiseni ydintä näiden asioiden hallinta. Saati, että kokisin nyt toteuttavani luontaista olemustani. Eipä ole tähän kohtaan lahjakkuutta suotu. Tuon paperiviidakon kahlaaminen taitaa vaan olla pakko kohti unelmaa, kohti mielentilaa jossa voi voida hyvin.
Kevään keltainan, oranssi, ruohonvihreä. Koti täyttyy pääsiäisen väreistä. Pääsisäiseen laskeutuminen on joillain paaston aikaa. Mietin vuorotteluvapaata paastona. Henkisesti kaikki turha voi väistyä. Voi elää ”askettisemmin” ja mietiskellen. Voi paastota turhista ajatuksistakin, niistä jotka aiheuttavat taakkaa enemmän kuin kevennystä. Voi paastota turhista tavaroista. Siivota nurkat ja kaapit ja luoua ja vähentää. Vuorotteluvapaani on siis vuoden mittainen paasto!
Vesijuoksua aamussa takana tunti. Tunnin kun sahaa edestakaisin 50 metriä päästä päähän, niin pää tyhjenee. Aluksi 15 minuuttia on ajatuksia ja saa niistä itsensä kiinni: suunnitelmia, työlistoja, kommentteja, sisäistä puhetta. Sitten ajatukset loppuvat. On vain edestaikaisin kulkeva keho. Hieno, kevyt tyhjyys!
Vaikeinta vapaallani on olleeet viikonloput. Miksi? Työssäolessa viikonloput olivat täynnnä rästissäolevia kotitöitä. Siivous, pyykki, ruoan laitto, silitys, ompelu, kyläily jne. Nyt kun kaiken tuon tekee pitkin viikkoa ja pikkuhiljaa niin ei ole tekemistä. Aika käy pitkäksi. ihnaa on löytää itsensä haaveilemassa jo takaisin töihin. Hyvä tunne!
Olen päättänyt sanoa kaikille tarjottaville työtehtäville ”joo”. Lupautuahan voi vaikka mihin ja sitten ihmetellä mitä toteutuu, mitä unohtuu, mikä jää vaan haaveeksi tai ”avaukseksi ” johonkin seuraavaan. On suuri viehätys heittäytyä mukaan ihan kaikkeen, mitä luulee vähääkään osaavansa tai oppivansa. Nyt kiinnostaa ihan kaikki! Jännä nähdä millainen on elokuu.
Nyt se elokuun on lähestymässä. Opettajien työttömyyskassa on ollut helisemässä kanssani koko vuorotteluvapaan. Mikä ihmeen vapaalla olija on hän, joka tekee töitä milloin sattuu ja minne sattuu. Juuri tuli kirje, että teidän asian käsittely on ilmennyt onglemalliseksi….
Elokuu lähestyy (kiorjoittaessani on toukokuun alku) ja mietin mitä olen tehnyt tällä vapaalla. Olenko osannut olla oikein? Eilen koulutusmatkalla Nastolassa mietin, että miten ihmeessä päivät muka eroavat entisistä työpäivistäni? Ero on vain asenteessa. Miten suhtaudun aikaan ja työtehtävään? Suhtaudun aikaan hidastetummin. Siedän siinä lipumisen. Työtehtäviin, sitä muutosta en huomaa. Ehkä lähteminen on vaikeampaa, kun se ei ole jatkuvaa. Toisaalta lähteminen on innostavampaa, kun se ei ole jatkuvaa. Lähtemistähän tämä työni on ja paluuta -onneksi.
”Yrittäjänä vapaus lisääntyy mutta myös vastuu. Yrittäjyys voi tuntua yksinäiseltä. Siksi on tärkeää, että yrittäjyys lähtee kovasta halusta tehdä työtä.” Näin alkaa yrittäjäopas. Yksinäisyyteen olen tottunut ainoana lapsena ja yksinäisyydestä pidän paljon. Se on loistava vastapaino niille päiville, jolloin tapaan intensiivisesti jopa 40 työnohjattavaa eri ryhmissä. Yksinäisyys on siis hyvä asia. Vastuuta olen ottanut jo tosi pienenä itse itsestäni ja sitä kyllä kannan mielelläni tekemisistäni ihan itse. Kova halu tehdä työtä… Toivon, että vuorottelussa olen oppinut rauhoittumaan, mutta halu tehdä työtä on tällä hetkellä kova.
Yrittäminen on uskomista omaan liikeideaan, sanoo opas. Liikeideana on psyykkeen tuki, jaksamisen tuki ja työvälineiden jakaminen, yhdessä miettiminen ja vuorovaikutuksen vahvistava voima. Eikös ole aika hyvä liikeidea olla ihminen ihmiselle.
Hyviä yrittäjäominaisuuksia oppaan mukaan ovat: ahkeruus, luovuus, oma-aloitteisuus, päättäväisyys ja epävarmuuden sieto. Nämähän ovat myös psykologista pääomaa. Myyntitaito ja tuloksiin pyrkiminen nimetään myös yrittäjäominaisuuksiksi. Tuloksiin ja tavoitteisiin pyrkivää tulee olla kaiken psykoterapian. Myyköön työ itse itseään.
Luen edelleen yrittäjäopasta. Lopuksi mikä tähän motivoi: Saa olla itsensä pomo. Voi määritellä työtehtävänsä. Voi vaikuttaa työaikoihin. Saa toteuttaa itseään koko sillä ammattitaidolla ja osaamisella mikä on karttunut.